perjantai 17. marraskuuta 2017

"Onnellisuus on sitä, että se mitä ajattelet, se mitä sanot ja se mitä teet, ovat harmoniassa." -Gandhi

Koska blogipäivitykset ovat nyt olleet pidemmän aikaa hakusessa ja mennyttä aikaa on pitkäveteistä lähteä ynnäämään yhteen päivitykseen, niin tehdäänpä sillälailla, että jokainen koira saa tällä kertaa ihan ikioman päivityksen. Niitä päivityksiä tulee sitten sitä mukaa, kun ehditään rustaamaan :)

Ensimmäisenä päivityksen saa Inari.

Inari eli Päättymätön Tyyli täytti keväällä vasta vuoden. Synttärinsä se vietti Nakkilassa, Janitan hoidossa, kun me olimme silloin vielä Englannissa. Sen nuoruutta on etenkin treenien edetessä ollut vaikea hahmottaa ja välillä sitä on ehkä edettykin melko nopeasti ja nuoruus unohtaen. Taas toisaalta, jos koira ottaa koulutusta avoimesti vastaan, niin miksi sitä ei sitten treenaisi.



Muutama sananen tämän Pygmin luonteenpiirteistä. Sehän osoittautui pentueesta jo 3-viikkoisena sellaiseksi, että sen on jäätävä kotiin. Ensinnäkin siksi, että ei sellaista pirullista piraijaa varmaan kukaan olisi halunnutkaan (vaikkakin pennulta yleensä niitä ominaisuuksia pidetään hyvin mairittelevina ajattelematta sen enempää) ja toisekseen siksi, että sitä ei yksinkertaisesti olisi uskaltanut edes myydä. Kauhuskenaariot siitä, millainen se olisi esim. vuoden päästä sellaisissa käsissä, jolla kokemusta ei ole riittävästi sitä viedä, oli sen verran pahat notta helpommalla selvisi jättämällä se kotiin. Helppo se ei pentuna eikä koirana ollut/ole missään nimessä edelleenkään. Tänä päivänä se saattaa näyttää ulospäin helpolta, koska sillä on käytöstavat ja arkitottelevaisuus. Lisäksi se leikkii hyvin ja haastaa ihmistä leikkiin aktiivisesti taistelun yhteydessä. Se on hemmetin ahne, se pääsääntöisesti tykkää muista koirista sekä pääsääntöisesti muista ihmisistä. Sitten ne hetket, kun se ei tykkää muista koirista: ruokailut (tosin nykyään se osaa syödä lähestulkoon koko ateriansa hiljaa) - se siis puolustaa ruokaansa erittäin napakasti. Jos laumaan laitetaan uusi koira, jolle voi aukoa päätä, niin sen se myös tekee, eikä mitenkään ystävällissävytteisesti. Lisäksi jos joku koira tunkeutuu törkeästi sen henkilökohtaiselle alueelle, niin ei tunkeudu toista kertaa mikäli yhtään järki korvien väliä pakottaa. Sitten ne hetket, kun se ei tykkää muista ihmisistä: jos joku vieras yrittää väkisin pakottaa sitä johonkin ja sitä ei huvita (siitä lopputulokseksi saa Inarin vihat päällensä) tai jos joku yrittää rajoittaa sen toimintaa muiden koirien vihaamisen suhteen (siitäkin saa Inarin vihat päällensä). Koska omaan päälle kymmenvuotiseen bortsuhistoriaani ei ole ilmaantunut vielä kertaakaan ennen Inaria ihan noin räväkkää yksilöä, ajattelin sen käyttäytyvän tuohon malliin siksi, että se olisi kipeä. Koirien kipu kun voi ilmentyä niin monimuotoisina juttuina, niin näpeille tuleminen olisi voinut olla suoraan siitä johtuvaa. Inari kuitenkin käytettiin kesällä päästä varpaisiin ulottuvassa rtg-kuvissa, eikä siltä löytynyt LTV1:stä vakavampaa mistään. Myöskään sen LTV1 ei näyttänyt pahalta (en tietenkään aliarvioi sen luustollista olemassaoloa) ja se ei palpoidessa arista yhtään ko. aluetta, joten kipureaktiot on käytännöllisesti katsoen suljettu pois. On pitänyt alkaa käsittämään, että se on vain niin räikeä persoona, jolla on erittäin vahva puolustus omaa hlökohtaista aluettansa kohtaan. Sana vahva puolustus ei tässä asianyhteydessä kuitenkaan missään herran nimessä tarkoita sitä, että se olisi suojelukoira-ainesta. Ehei. Siihen tarvitaan erinomaisen saalis- ja puolustusvietin lisäksi vielä rohkeutta ja sitä Inarilla ei ole siinä määrin, että se tosipaikan tullen (ihmiseltä tuleva uhka) puolustaisi itseään loppuun saakka taikka etenkään minua. Eläimiltä tuleva uhka on eri asia, kun olemme sille ominaisessa vietissä.
Tässä vaiheessa onkin hyvä miettiä, että olisiko se koiramaailmassakin sillä tavalla, että mitä enemmän pitää uhota ja tuoda itseään esille ja aukoa päätään, sen epävarmempi tyyppi sieltä kuoren alta lopun viimen löytyy. ;) 



Leipälajissaan eli paimennuksessa Inari osoitti nopeaa oppimiskykyä ja näin ollen sillä pystyi ottamaan jo n. 16 kk ikäisenä kolmosluokan hakua sekä suureksi yllätyksekseni myös look back-treenin. Eräänäkin kertana aloitimme treenit sellaisella 100-150m haulla ja sen jälkeen kutsuin koiran pois ja annoin lampaiden valutella kauemmas. Pian huomasin niiden olevankin notkelmassa, johon koira ei hakupaikalta nähnyt (etäisyys ehkä 200-250m). Siispä koira matkaan, joka luonnollisesti yritti puolivälissä leikata haun, koska ei edelleenkään tiennyt lampaiden sijaintia (oletusarvo oli varmasti niiden olevan samassa paikassa kuin edellisessä haussa). Ennen leikkausta pysäytys, look back ja tadaa - pygmi näki lampaat ja kävi keräilemässä kotiin. Niitä harvinaisia hetkiä, kun olin tyytyväinen ilman muttia. 
Erikseen halusin nähdä sen kykyä painaa eläimiä sellaiseen paikkaan, johon ne ei todellakaan halunnut mennä (= leveän puron yli, jota näillä sateilla voidaan tituleerata melkeinpä jo joeksi). Ja painoihan se. Jos eläimet jäkittivät liikkumatta, se kävi napakasti kertomassa ensimmäisenä empivälle tulpalle, että mene perhana ja tärkeää oli myös se, että se sai hyvästä työstä palkan eli eläimet tosiaan menivät sen jälkeen. Se myös kävi vikkelästi palauttamassa ilman lisäkäskyä paikalta livistämään yrittäneet ystävät. Alkukesästä se sai pönkittää itsetuntoaan tekemällä muutaman siirron aina yhtä virkaintoisen Mossen kanssa ja se teki Pygmille hyvää. Mallioppimisen osuutta koulutuksessa ei kannata vähätellä. :) 
Pidentyneiden hakumatkojen takia oli aloitettava pillitreenit ja kiitos jälleen nopean oppimiskyvyn, se ymmärsi maahanmeno + ajokäskyt ensimmäisen treenikerran lopputulemana. Muita käskyjä en olekaan vielä opettanut (laiskap*ska). Pari kertaa ollaan kuitenkin harjoiteltu jo jaon alkeita, mutta paino sanalla alkeita eli ei kannata hamuilla henkseleitä tämänkään asian tiimoilta. 
Inari on hyvin mieleinen treenattava lampailla. Se vastaa treeniin hyvin, se on ihmeenkin kuuliainen, mutta kuitenkin myös oma-aloitteinen ja tätä ominaisuutta tietenkin pidetään yllä sillä, että aina sille ei anneta toimintaohjeita, vaan pitää itse päätellä. Ja sitten, kun niitä ohjeita annetaa, niin niitä pitää kuunnella. Inari on vahvasti silmäkoira, mutta onneksi tämä ominaisuus ei ole aiheuttanut ennestään odottamiani harmaita hiustukkoja, koska se ei kaikesta huolimatta ole hirveän jumiva. Olen siis tottunut enemmän suoran toiminnan kroppakoiriin, jotka duunaa eikä hifistele, niin tällainen viralliselle nimelleen uskollinen, Tyylikäs, matalana silmäilevä oli ensin vähän vieras näky verkkokalvoilla. Tokihan äiteensäkin on vähän samanlainen, mutta kuitenkin niin erilainen - niinkuin ne kaikki. 
Mitä sitten saimme aikaan kokeiden muodossa, niin ei paljoakaan.. :D Kaksissa kokeissa käytiin, joista toisena PPR1. Toisaalta taas tuo koulari ansaittiin texeleillä, joita kaikki eivät saaneet edes nostettua tolpalta. Ja tehtiinhän me Inarin kanssa aika homma, että saatiin ne häkkiin ja Inari teki miehen työn, kun otti uhoavat tekumammat vielä häkistä poiskin ilman että ripsikään värähti, kun uuhi töräytti kohti. Kokeissa sillä riittää vielä vauhtia, joka selvästi korvaa puuttuvat taidot vieraissa tilanteissa, mutta kyllä siitä vielä näppärä koira tulee. Ellei muuten, niin ainakin taskukokoisuutensa ansiosta :D!



Agilityssä Inari on nopea (ullatuuuuuus!) ja omaksuu myös siellä asiat nopeasti. Sen kanssa ollaan nyt muutaman kerran hallilla käyty höntsäilemässä ja viime kerralla se jopa tuli jo ohjauksiin. Lisäksi viime kerralla opeteltiin A-este. Edellisellä kerralla harjoiteltiin puomin alkeita. Sitten ei puutu kuin keinu ja kepit, niin ollaan kisavalmiit (VITSI!!!). Me ei lähtökohtasesti edes mennä kisaamaan, mutta me pidetään hauskaa. Ja hauskaa on kieltämättä tuon touhuturjakkeen kanssa onkin harrastaa! Ehkä jossain vaiheessa kurkistamme myös Pygmin kanssa rallytokon maailmaan, katsotaan nyt mitä ehditään missäkin vaiheessa ;).



Niin ja Inaria kutsutaan Pygmiksi sen takia, että sillä on säkäkorkeutta hurjat ~44cm ja painoa vajaa 15 kg, joten se on omaksunut bortsujen olomuodon, mutta shelttien koon. ;) 


(c) Janita